Miten amatööriurheilu eroaa ammattilaisurheilusta? Vastaus on melko yksinkertainen: rahalla. Amatööriurheilija ei saa palkkaa siitä ajasta, jonka hän käyttää harjoittelemiseen ja treenaamiseen. Ammattilainen sen sijaan saa. Tästä johtuen tasoerojakin luonnollisesti on. Ammattilainen voi käyttää enemmän aikaa harjoitteluun, kun taas amatöörin on hankittava elantonsa tekemällä ihan tavallisia töitä, jolloin harjoitteluun jää vähemmän aikaa.

Ammattilaisurheilu on näin ollen selvästi kovatasoisempaa kuin amatöörien kisailu. Ammattilaisurheilu on kuitenkin vain hyvin pieni osa kaikesta urheilusta, ja se on mahdollista vain kaikkein korkeimmilla sarjatasoilla. Suurin osa kaikista maailman urheilijoista on enemmänkin tosissaan treenaavia harrastajia eli amatöörejä.

Amatööriurheilu on edelleen hyvin suosittua esimerkiksi yliopistoissa ja erilaisissa järjestöissä. Lajeista suosituimpia ovat esimerkiksi koripallo, lentopallo, salibandy, pesäpallo ja jääkiekko.

Reilusta kilvoittelusta harrastamiseen

Ammattilaisurheilun suosio on kasvanut tasaisesti koko 1900-luvun ajan, ja viimeisten vuosikymmenien aikana esimerkiksi ammattiurheilussa liikkuvat rahat ovat moninkertaistuneet. Tämän myötä ammattilaisurheilun taso on noussut entisestään – ja tason perässä myös arvostus. Amatööriurheilun status taas on pienentynyt eikä sitä arvosteta enää läheskään yhtä paljon kuin viime vuosituhannen alkupuolella. Silloin tervehenkistä kisailua pidettiin hyveenä, varsinkin keskiluokan piirissä.

Amatööriurheilun viimeinen näytönpaikka on ollut Olympialaiset. Perinteisesti ne oli sallittu vain amatööriurheilijoille. Paavo Nurmellekin haettiin aikoinaan kilpailukieltoa Olympialaisiin, sillä hänen väitettiin saaneen suuria palkkioita Yhdysvalloissa pidetyltä näytöskiertueeltaan. Siksi päätös ammattilaiseksi ja lihaisampien patojen äärelle siirtymisestä oli monelle urheilijalle kova paikka. Urheilijoilla ei myöskään aiemmin ollut samanlaista turvaa kuin nykypäivänä. Esimerkiksi urheilukisoissa vammautuminen olisi voinut estää työnteon koko loppuelämäksi ja viedä siten myös elannon ja turvan urheilijalta. Moni nuorukainen pysyi siksi mieluummin amatöörinä.

Olympialaiset siirtyivät hiljalleen kohti ammattilaisurheilua 1960-luvun tienoilla. Tällöin Neuvostoliitto lähetti kisoihin urheilijoita, jotka kilpailivat virallisesti esimerkiksi sotilaan tai opiskelijan statuksella, mutta joille tosiasiassa maksettiin palkkaa täysipäiväisestä harjoittelusta. Pian muut maat halusivat toimia samoin, jotta kilpailu saatiin pidettyä mahdollisimman tasaväkisenä. Lopullisesti ammattilainen-amatööri-jaottelusta luovuttiin Olympialaisissa 1990-luvulla, sillä katsottiin, että tärkeämpää oli saada kilpailemaan kaikki maailman parhaat urheilijat – olivat he sitten ammattilaisia tai amatöörejä. Joissain lajeissa, kuten painissa ja nyrkkeilyssä, otellaan kuitenkin amatöörisäännöillä, joskin tavalliselle katsojalle tällä ei kenties ole merkitystä.